Ikävä ihmisten luokse

Ikävä. Tuo pirulainen tunne, joka jäytää syvällä. Olen iloinen päätöksestä muuttaa Italiaan. En kaipaa syksyä, ruokaa tai Suomen ilmastoa niin paljoa, melkeinpä mitään. Mutta on kolme asiaa joita kaipaan: aavistuksen saunaa, uunituoretta korvapuustia ja eniten kaikista ihmisiä.

Päivät liukuivat kesällä lasten kanssa touhuten ja uuteen kotikaupunkiin tutustuen. Ei ole ollut päivää, jolloin olisi jäänyt aikaa vain olla. Tekemistä riittää niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Syyskuussa vanhemman tytön eskarin alkaessa, pelkäsin päivien venyvän pitkiksi. Pienempi tyttö kuitenkin pitää kiireisenä yhtälailla. Ikävää Suomeen ei ehdi tulla, kun pitää itsensä kiireisenä.

Mutta.. Olen koko työurani työskennellyt sosiaalialalla, joten työpäivien jälkeen olenkin kaivannut omaa aikaa, hiljaisuutta. En ole pitänyt itseäni mitenkään supersosiaalisena ihmisenä, en omaa suurta ystäväpiiriä. Läheiset ihmiset sukulaiset poislukien on laskettavissa sormilla. Kuitenkin näiden viiden kuukauden aikana olen huomannut tämän asian kääntyvän päälaelleen. Alussa seurana oli lapset, aviomies ja koira sekä tietenkin muutama naapuri, keiden kanssa pari sanaa vaihdettiin englanniksi. Nykyään huomaan yhä useammin löytäväni itseni pihalta muiden naapuriäitien kanssa, vaikka yhteinen kieli on hataralla pohjalla. Alkuillasta yritän soitella Suomeen ja kysellä kuulumisia. Alan selkeästi kaipaamaan enemmän seuraa. 

Kuitenkin uskon, että suurinta ikävää on hälventämässä nykytekniikka. Voimme soittaa kasvopuheluita ystäville ja sukulaisille, jolloin tavallaan näemmekin toisemme oikeasti, vaikkakin vain ruudulla. Normaalipuhelut ja viestittelyt onnistuvat tuosta vain, enää ei tarvitse laittaa etanapostia kuin erityisissä tilaisuuksissa. Puhelut eivät enää maksa paljoa, itse käytämme prepaidia, johon kuuluu kuukaudessa useampi sata minuuttia puheaikaa Suomeen ja nettiäkin kiitettävästi. Voin uskoa, että ennen videopuheluiden ja Skypen aikaa, ihmisillä oli enemmän ikävä koti-Suomeen, kun yhteyttä ei niin vain saanut.
  

Luonamme on myös käynyt kyläilemässä tämän viiden kuukauden aikana sukulaisia ja ystäviä. On ihana tunne odottaa itselle tärkeitä ihmisiä saapuvaksi, tavata heidät kasvotusten pitkästä aikaa, esitellä kaupunkia, kertoa kuulumisia, olemaan jonkun kanssa oikeasti kasvokkain tekemisissä! Mutta kun lähtöpäivä saapuu.. se haikeus! Vaikka kuinka näemme toisemme ruudulla useamman kerran kuukaudessa, kasvokkain näkeminen on kaikkiaan ihan eri asia! Itse en ole säästynyt itkuilta junan lähtiessä kaupunkimme asemalta takaisin Bolognaan, samoin vanhemmalle lapselle tilanteet ovat olleet kovia. Mutta onneksi päällimmäisin tunne on lopulta ollut ilo ja onni siitä, että olemme tavanneet ihania ihmisiä pitkästä aikaa.