Minun Suomeni

Olemme asuneet nyt reilu kaksi vuotta Italiassa. Tänä aikana olemme käyneet kolmesti Suomessa. Joka kerta fiilikset ovat olleet hieman erilaiset.




Ensimmäisellä kerralla olimme lomalla Suomessa jouluna 2019, seitsemän kuukautta muuttomme jälkeen. Nautimme Suomesta reilun kolmisen viikkoa. Näimme ystäviä ja sukulaisia, juhlimme ystävän polttareita, ajelimme liukkailla teillä ympäri eteläistä Suomea. Sairastuimme vatsatautiin ja saimme viettää superrauhallisen uuden vuoden tämän vuoksi. Aiempi uusi vuosi meni myös ikimuistoisissa merkeissä esikoisen saadessa todella vakavan allergisen reaktion kananmunasta. Kun kotiinpaluu koitti, olin valmis. Teimme kaiken, mitä olimme ajatelleet tekevämme tuon loman aikana. Kilometrejä tuli yli 1300 auton mittariin lisää. En unohda sitä fiilistä, kun kotimatkalla junassa katselin ohi kiitävää talvista Italian maalaismaisemaa. Tunsin palaavani kotiin. 

Toisella kertaa lähdimme Suomeen extempore elokuussa 2020. Korona oli jyllännyt koko kevään sulkien meidät omaan kuplaan kotona. Kesällä tilanne vähän parani, mutta ei ihmeellisesti. Meillä oli ostettuna Formula 1-liput Monzaan, mutta kilpailu peruttiin yleisöltä. Päätimme käyttää palautettavat lippurahat Suomen lentolippuihin. Olimme neljä upeaa viikkoa Suomessa. Reissasimme sukulaisten ja ystävien luona, juoksimme tyttöjen lääkäreissä, juhlimme esikoisen syntymäpäiviä etukäteen niin ystävien kuin sukulaisten luona. Nautimme Suomen upeasta kesästä ja alkavasta syksystä: alkuun lämpötila pysyi 25°c yläpuolella, mutta loppulomasta päivät olivat syksyisen viileitä. Kun kotiinpaluun aika koitti, en olisi halunnut lähteä. Olen aina tykännyt viettää kesälomat elokuussa ja sää olikin mahtava. Lisäksi tuntui, että jäi paljon näkemättä ja kokematta. En halunnut palata kotiin. Yllätys olikin suuri, kun puolen yön jälkeen avasimme kotioven pitkän paluumatkan jälkeen. Naapurit olivat koristelleet kotimme ilmapalloin ja koulutarvikkein: tyttäremme täytti reissun aikana vuosia ja naapurimme halusivat muistaa häntä. He olivat ostaneet koulutarvikkeita tulevalle ekaluokkalaiselle lahjaksi ja koristelleet olohuoneen vaaleanpunaisin- ja yksisarvisilmapalloin.  

Nyt kävimme kolmatta kertaa Suomessa vuoden tauon jälkeen ja vietimme aika tasan kolme viikkoa siellä. Oli lääkärikäyntejä, sukulaisia ja ystäviä, kahvia kahvin perään. Majoituimme pääasiassa anoppini luokse honkametsän keskelle ihanaan hiljaisuuteen, josta kävimme moikkaamassa kaikkia. Näimme ystäviä ja sukulaisia pari tuntia pikaisesti jatkaen taas matkaa uuteen paikkaan X.
 
Aikaa on aina liian vähän ja niin myös tälläkin kertaa. Ainakin siltä minusta tuntui. Vaikka sainkin nukkua pitkään, lepäillä sohvalla ja vain olla, olin kolmen viikon jälkeen aivan poikki. Kaikki minut tuntevat tietävät, että minulla on pienehkö pakkomielle saada 10 000 askelta joka päivä. Tai oli. Päätin jättää älykelloni tahallaan kotiin, etten potisi huonoa omaa tuntoa sohvalla löhöämisestä. Huonoimpana päivänä keräsin Suomessa puhelimeni mukaan 370 askelta. Rentoa? En tiedä.. Palattuamme ihanat naapurimme totesivat kovaan ääneen italialaiseen tapaan minun saaneen taas muutamia kiloja lisää.. Ei huomauttelu minua haittaa, tiedän sen tapahtuvan aina Suomessa: suomalaiset herkut ovat vain niiin ihania: kakkua, pullaa, Berliininmunkkia, piirakkaa, karkkia, irtokarkkia.... kuka voisi vastustaa?

Fiilikset ovat aina todella ristiriitaiset. Toisaalta en malttanut odottaa Suomi-loman loppumista ja uudenlaisen arjen alkamista: tiedossa oli eskarin alkua kuopuksella, koulujen alkua minulla ja esikoisella. Kaikilla jotain uutta tulossa! Toisaalta halusin pysyä Suomessa: lähellä sukulaisia ja ystäviä ja tavata heitä kunnolla ajan kanssa eikä vain pikaisesti juosten kahvipöydästä toiseen. Tunteet tänä vuonna ovat todella ristiriitaiset! Muutama päivä paluun jälkeen fiilikset ovat kyllä tasaantuneet, mutta kun pohdin suomen lomia, tulen alakuloiseksi.

Varsinkin esikoisen purskahtaessa lentokoneessa itkuun, myös minä itkin. Miksi teemme näin lapsillemme? Revimme heidät rakkaiden sukulaisten luota pois väkisin, toteuttaaksemme omaa unelmaa. Joka kerta on ihanaa ja upeaa lähteä Suomeen, ja joka kerta palaaminen on kamalaa ikävän vuoksi, joka kalvaa. Itkevät ihmiset ympärillä, jotka tietävät, että seuraavaan kertaan voi mennä vuosi ennen kuin tapaamme taas livenä! Ja emmehän me edes tiedä missä asumme vuoden päästä! Mitähän lapsemme pohtivat matkustamisesta aikuisina? Minne he päättävät rakentaa kodin? Muuttavatko he isovanhempien nurkkiin käymään koulua Suomessa, minkä ikäisenä he uskaltavat matkustaa yksin lomailemaan heidän luokse.. Pala sydämestäni mureni katsoessani esikoisen suurta surua koneessa. Me teimme tuon pahan olon hänelle. Onneksi esikoiselle tuli parempi mieli, kun pohdimme mitä kaikkea Italiassa odottaisi: tulossa oli hotelli yö, päivä Milanossa, syntymäpäiväjuhlia, koulun alkua.. paljon ihania asioita, joita odottaa!

En tiedä haluanko oikeasti muuttaa takaisin Suomeen. En tiedä, haluanko asua Italiassakaan loppuelämääni. Sen tiedän, että Euroopassa haluan pysyä. Lentomatkat Suomeen olisi maltillisen pituiset. Tunnen Euroopan olevan lähellä sydäntäni. Mutta missä täällä? Samalla haaveilen pienestä mummon mökistä keskellä honkametsää. Olenko tulossa vanhaksi vai onkohan sekin osa Suomi-ikävää?
 
Lähdönhetki on aina surua täynnä.


*** *** *** ***
Päivittelen myös pienempiä juttuja sekä Instagramissa että Facebookissa, joten rohkeasti klikkaa linkkiä; tykkää ja seuraa! Löydät muun muassa paljon pieniä extrapostauksia! Lukemisen iloa!

Kommentit

  1. Tunnistan tilanteen! Silloin 1994 kun muutimme Ranualle, oli sama tilanne! Olitte minulle vihaisia ja Hannua kai se kirpaisi eniten! Vaikka sinä olit se joka näytti tunteensa minullekkin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Katsotuimmat