Parisuhde ulkomailla asuessa

Meillä on tiivis parisuhde. Olemme aina olleet kuin paita ja peba. Siitä asti, kun aloimme seurustella lähes kaksi vuosikymmentä sitten, mahtuu matkaan vain muutama lyhyt ero toisistamme: intin kahden viikon kiinnitykset ovat varmasti olleet ne pahimmat, muuten kyseessä on tainnut olla yhteensä yön parin ero. Muutimme jopa yhteen virallisesti noin puolen vuoden seurustelun jälkeen, epävirallisesti jo aiemmin. Itse olin tuolloin vielä 17-vuotias.
 

Pohdimme vuosipäivänämme kuinka emme ole viettäneet kahdenkeskistä aikaa sitten Italiaan muuton. Lapset ovat ymmärrettävästi kaikessa mukana 24/7. Tukiverkkomme on Suomessa, joten lastenhoitajia ei täällä ole ovista ja ikkunoista tulossa. Vaikka naapurit olisivat valmiita heitä hoitamaan, en halua jättää lapsia kuitenkaan heille.. Suomen reissuilla kahden keskeinen aika rajoittui pitkälti saunan lauteille. Onneksi esikoinen kyllä muistutti meidän hakeneen Korona -rokotteet ilman heitä: mitä laatuaikaa parisuhteelle tosiaankin!

Suomenmatkoilla olemme kyllä pohtineet karkaavamme kahden kesken jonnekin, mutta aikaa ja rahaakaan ei yksinkertaisesti ole ollut. Yö hotellissa ruokailuineen ei ole ilmaista. Ja se kiire juosta ja tavata kaikki ihanat ihmiset.. Miksi käyttää aikaa toisensa ainaiseen katsomiseen, kun voi viettää aikaa isommallakin porukalla? Ei meillä yksinkertaisesti riitä päiviä irtautua jonnekin kahden kesken niiden lomien aikana. Ainakin tuntuu siltä.
 

Viihdymme kyllä yhdessä hyvin ilman hienouksiakin. Emme kaipaa hirveästi ohjelmaa elämäämme: viikonloppuisin puistoilu vähän kauempana on jo luksusta. Toisaalta Korona jumitti meitä entisestään sisälle kotiin ja aina kun olemme pohtineet lähtevämme jonnekin, joku meistä saa mystisen pöpön ja reissaaminen jää. Ja tässähän olisi kyse koko perheen kesken reissaamisesta tietenkin. Kuitenkin kaipaan jonkinlaista hetkeä kahden kesken, kuten ravintolailtaa, vain minä ja hän.

Välillä minusta tuntuu, että elämme tällä hetkellä jonkinlaisella säästöliekillä. Mieheni opiskelee, minä opiskelen, lapset ovat koulussa. Syömme aina lounaan ja päivällisen yhdessä, mikä on ihana asia. Iltaisin seuraamme telkkarista sarjoja ja keskustelemme niistä. Olemme rutinoituneita tähän hetkeen ja odotamme jotain, tietämättä oikeastaan mitä. Mieheni valmistumista ja asioiden lukkiutumista paikalleen(ko). Välillä tuntuu, että elämämme on Amebana lillumista. Ajelehdimme meren viemänä ilman kiintopaikkaa, mihin ankkkuroitua. Päivästä toiseen kaikki ovat samanlaisia säätä lukuunottamatta. Onko tämä sittenkin vain sitä perusarkea? 

Alan kaipaamaan irtiottoa tästä arjeksikin kutsutusta Murmelin päivistä tai oravan pyörästä. Kaksi ja puoli vuotta olemme olleet supertiivis yksikkö: perhe, aina kiinni toisissaan. Tämän huomaa hyvin, esimerkiksi siitä kun mieheni joutuu lähtemään toiselle paikkakunnalle kokeita tekemään pariksi yöksi. Esikoiselle tämä on kova paikka ja itku on herkässä. Kuopuskin kyselee jatkuvasti, missä isi on. 

Parisuhteen laatuaika on olematonta. Se on siellä jossakin mukana perhe-yhtälön sisällä. Palapelien ja Carcassonne-pelin välissä. Elämme symbioosissa: Perhe ja parisuhde. Ehkä näin on hyvä. Kymmenen vuoden päästä kuitenkin harmittelemme lapsien ollessa isoja, ettei heitä kiinnosta meidän kalkkisten jutut enää.

*** *** *** ***

Päivittelen myös pienempiä juttuja sekä Instagramissa että Facebookissa, joten rohkeasti klikkaa linkkiä; tykkää ja seuraa! Löydät muun muassa paljon pieniä extrapostauksia! Lukemisen iloa!