Kolme vuotta Italian viemänä

Voiko sitä uskoa? Kolme vuotta sitten suljimme suomalaisen kotiovemme viimeisen kerran. Vein naapurille muutaman ylimääräisen hiekkalelun ja kyyneleitä niellen ajoin Helsinkiin mummolaan yöksi. Seuraavana aamuna olisi aikaisin lähtö kohti tuntematonta, kohti Forlía, kohti uutta ja vierasta, kohti maata, minkä kieltä en osannut sanoa ciaota lukuunottamatta!

 

Eilen tuosta päivästä tuli kuluneeksi kolme vuotta. Aluksi meidän piti asua täällä maksimissaan kaksi vuotta. Sitten tuli jokin kaiken mullistanut pandemia, mikä sekoitti kaikki aikataulut. Nyt aikaa on kulunut kolme vuotta ja asiat ovat soljuneet etanan tahtia eteenpäin. Mieheni edelleen opiskelee. Tapasimme juuri hänen koulukaveriaan, joka on aivan samassa pisteessä. Koulut ovat kesken, vaikka työtä on tehty pandemiasta huolimatta kolmen vuoden ajan etänä, yksin ja koulussa. Opintotuenmuutoksenhakulautakunnasta tuli osittain myönteinen päätös, joten odotamme viimeisiä opintotukirahoja.

 

Minä jättäydyin vuosi sitten työttömäksi nuorimmaisen täyttäessä kolme ja samalla vanhempainvapaiden päättyessä. Mietin, mitä minä haluan elämältäni. Minulla ei ole ikinä ollut selkeää suuntaa työelämässä tai suurta paloa jotain tiettyä ammattia kohtaan. Nuorempikin lapsi halusi eskariin isomman tavoin ja minä olin jäämässä kotiin yksin. Hain opiskelemaan tradenomiksi ja pääsinkin väyläopintojen kautta koulun penkille. Olen nauttinut viimeisestä vuodesta ja niistä oivalluksista joita olen saanut. Vaihdoin sosiaalialan ja aloitin osa-aikaisena todella mielenkiintoisessa työssä saasohjelmistojen parissa. Selkeästi kaikki löydetyt kymmenet neliapilat ovat tuoneet onnea tiellemme. 

Saimme Suomesta vielä sosiaaliturvan vuodeksi eteenpäin, sillä mieheni koulusta ilmoitettiin koulun saattavan kestää vieläkin vuoden ajan. Tuplaantunut aika täällä alkaa näkyä lompakossa eikä asiaa auta mieheni tukien päättyminen. Onneksi olen löytänyt upean työpaikan sekä itselleni mieluisan koulun. Jospa täältä suosta rämmitään taloudellisessa näkökulmassa ylemmäs pikkuhiljaa!

  

Tytöt ovat kohta enemmän italialaisia kuin suomalaisia: kuopus on käynyt pian vuoden eskarissa, mutta hän ei halua puhua siellä. Hän sanoo tarvittavan yhden sana ja on hiljaa muutoin. Ohjaajien mukaan neiti on arvatenkin täydellisyyteen tähtäävä eikä halua sanoa mitään, jos ei ole varma miten asia kerrotaan. Hän ymmärtää kyllä kaiken, mitä hänelle sanotaan ja kotona juttua riittää sekä suomeksi että italiaksi. Ystäviä hän on saanut ja olemmekin päässeet muutamille synttäreille kutsuvieraina. Vuosi sitten esikoisella oli haasteita italian kielen lausunnassa ja tänä vuonna kirjoittamisessa. Hän aloitti kerran viikossa tukiopintoina iltapäiväkerhoissa ja on oppinut nyt myös kirjoittamaan todella hienosti Italian kielellä: on ihana nähdä kaunista kaunokirjoitusta ja runollisen oloista kieltä yhdistettynä. Suomenkieli on selkeästi kirjoituksessa jäänyt taka-alalle, vaikka päivittäin hän kirjoittaa myös suomeksi omia juttujaan.

Oma italiankieleni on ihan hyvällä tasolla. Pystyn keskustelemaan yhden henkilön kanssa jokapäiväisistä asioista, mutta mikäli paikalla on useampi, en välttämättä pysy enää mukana. Lisäksi kykenen hoitamaan kunnanviraston-, lääkäri- ja muita asiointeja myös aika hyvin italiaksi. Kirjoittamisessa on myös minulla vaikeuksia, sillä sitä Duolingo ei ole opettanut niin vahvasti. En olekaan käyttänyt kyseistä appia italian kieleen enää vuoteen. Kääntäjä on edelleen kovassa käytössä, jos koulujen ryhmiin tulee pitkiä viestejä. Haluaisinkin saada vielä päälle kouluni kautta jonkinlaisen italiankielen kurssin, jotta voisin petrata varsinkin futuurissa puhetta ja kirjoittamista.

 

Tulevaisuudesta emme tiedä edelleenkään muuta, kuin ainakin tämän syksyn olemme täällä. Lasten koulut on sovittu ainakin vuoden vaihteeseen. Lisäksi kolmevuotinen vuokrasopimuksemme päättyy pian, mutta löysimme papereista kohdan, jonka mukaan voimme jatkaa sopimusta keskenämme vielä kaksi vuotta niin halutessamme. Vuokranantajamme on todella ymmärtäväinen ja olemmekin sopineet aluksi vuoden jatkolla: mikäli muutamme sitä ennen, ilmoitamme asiasta kahdesta kolmeen kuukautta aiemmin heille. Vaikka toisaalta sydän kaipaa Suomeen sukulaisten ja ystävien pariin, kaikkeen tuttuun ja turvalliseen; toisaalta toinen puolisko olisi valmis tekemään kaikkensa, että voisimme pysyä täällä koulujen jälkeenkin. 

Niinkuin eräs tuttavani sanoi minulle muutettuaan takaisin Suomeen täältä: 

”Nauttikaa 1000% Italiasta, siellä on ihmisen hyvä olla!”

*** *** *** ***

Päivittelen myös pienempiä juttuja sekä Instagramissa että Facebookissa, joten rohkeasti klikkaa linkkiä; tykkää ja seuraa! Löydät muun muassa paljon pieniä extrapostauksia! Lukemisen iloa!