Neljä vuotta Italian viemänä

Kaksi vuotta Italiassa kuulosti aikoinaan upealta, mutta saati neljä! Voi hurjaa, kuinka aika juoksee! Elämme tässä odottavassa, ameebamaisessa olotilassa, sillä aina asioiden ratkaisut siiryvät ja aikamme täällä pitenee. No, ei se haittaa, että elämämme Italian auringon alla on jo tuplaantunut, mutta tämä jatkuva möllötys ilman selkeää suuntaa voi olla välillä kovin stressaavaa.

 

Viimeiset vuodet ovat varmasti vanhentaneet minua vähintään kymmenellä vuodella, mutta paljon ne ovat myös antaneet. Hiukseni ovat alkaneet harmaantumaan, ja olen oppinut tunnistamaan stressin oireet jo helpommin, ja keväisin se kasvaa kamalaksi. Jatkuva stressi perheestä, elämisestä, paikasta jossa haluamme elää, koulu, työ, tulevaisuus ja niin edelleen.. 

Viimeinen vuosi on ollut jo suht arkista, vaikka ei siitäkään mutkia ole puuttunut!  Kaipaankin usein Suomen tuttuun ja turvalliseen elämään. Pahin asia tähän vuoteen oli erään tärkeän ihmisen menehtyminen pitkäaikaiseen sairauteen. En pääse hautajaisiin, vaikka haluaisin. Olen liian kaukana päästäkseni hyvästelemään.

Kiitos kouluni, olen paremmin tietoinen oikeuksistamme sekä velvollisuuksistamme kahden maan välillä. Byrokratia kun on kiva ja kinkkinen asia. International Human resource- kurssilla tuli muun muassa tietoa, että työnantajani olisi pitänyt hakea minulle A1-todistus työskentelystä ulkomailta Suomeen. A1-todistus todistaa, että sosiaaliturvani on edelleen Suomessa. Koska tätä ei oltu tehty, jouduimme tekemään hakemuksen työni alusta alkaen, sillä muuten olisin joutunut maksaman verotuksen erotuksen Italiaan.. Lisäksi jokakeväinen tietojen informointi valtiolle, Kelaan ja miljoonaan muuhun virastoon siitä, miksi asumme täällä on saanut uusia ulottuvuuksia: kumpi painaa enemmän, miehen opiskelut, joka on pääsyy täällä elämiseen vai työni, koska saan siitä palkkaa? Riippuu tietenkin kuka asiaa katsoo: Kelan mielestä mieheni opinnot, samoin verottajan mielipide on ollut tämä. Nyt pakkaa sekoittaa Eläketurvakeskus, joka pohtii, missä me ”oikeasti” asumme! 

Teoriassa voimme vielä asua Suomen sosiaaliturvan alla vuoden, sillä viisi vuotta on maksimaalinen aika ulkomailla oleskelulle EU:n lakien mukaan. Tämän jälkeen kirjat tulee siirtää maahan, jossa on tämän viisi vuotta on asunut tai vaihtoehtoisesti muuttaa takaisin Suomeen puoleksi vuodeksi.. Kinkkisiä asioita nämä! Kiitos eräänlaisen pandemian tämä asuminen on venynyt täällä ja eihän se toisaalta minua haittaa, vaikak ikävä tuttuun ja turvalliseen onkin kova. 

Lapset ja asuminen: arki on samaa, eli sitä Islannissa, Suomessa tai Italiassa: lapset viedään ja tuodaan koulusta, tehdään töitä ja opiskellaan. Lapset ovat imeneet Italian kulttuurin ja nuorempi jopa puhetyylin, joten Italia olisi kyllä surullista jättää. Leikkiessä lapset puhuvat lähes aina italiaa ja kummatkin kertovat ajattelevansa myös italiaksi. Sanat menevät sekaisin suomea puhuessa ”tämä farfalla (perhonen)” tai ”tämä on kukka keltainen”. Vanhempi lapsi kyllä puhuu hyvin suomea, mutta kirjoittaessa esimerkiksi J vaihtuu usein Y:ksi. Itsekin huomaan hakevani usein suomalaisia sanoja. Ja pastaan ei ikinä saa sekoittaa ketsuppia, ettäs tiedätte!

Lapsemme pediatri jäi myös eläkkeelle, joten edelleen on vähän auki, mistä saamme apuja lapsille pahan pöpön iskiessä. Tämän asian kyllä ratkaisisi kirjojen siirto, mutta en haluaisi vielä siirtää kirjoja tänne, sillä emme tiedä missä asumme esimerkiksi joulun jälkeen saati keväällä.

 

Asioita kun olisi sitten taas tuplasti pähkäiltäväksi, jos olemme siirtäneet kirjat ensin tähän kaupunkiin pieneksi hetkeksi ja sitten yhtäkkiä toisaalle.. Lisäksi emme tiedä palaammeko Suomeen, kun mieheni valmistuu vai löydämmekö töitä kummatkin jostain täältä?  Hyvällä tuurilla itsekin valmistun jo vuoden päästä: olen löytänyt uuden polun myös omalle elämälleni: olen suuntautunut opinnoissani vain omiin mielenkiinnon kohteisiin: logistiikka, työn kehittäminen ja johtaminen sekä viestintä. Myös sosionomin YAMK-tutkinnot ovat alkaneet kiinnostamaan uudelleen, varsinkin digitaalisaation kautta. 

Kieli: kaipasin Italian kielen ympärille jotain konkretiaa. Halusin oppia teoriaa, kuten miksi Italiassa puhutaan enemmän menneessä muodossa passato prossimo (olin tehnyt), kuin preesens (tein), kuinka oppia paremmin puhumaan futuurissa, jota taas Suomessa ei käytetä: paljon opittavaa! Pääsinkin kouluni kautta Kivanet projektin kautta Italia 3- ja 4-kursseille Lapin yliopistoon, jonka opettaja on kotoisin Bresciasta. Hän on todella hyvä! Hän on sopivan tiukka ja antaa todella rakentavasti palautetta kurssien tehtävistä! Olen oppinut paljon hänen kursseillaan ja kaikille opiskelijoille en voi kuin suositella tätä Kivanet-kursseja kielenopiskeluun! Opettajani mukaan minulla on todella laaja sanavarasto, tulen ymmärretyksi puhuessa ja kirjoittaessa, mutta juuri hakusessa onkin se teoria, joka vahvistaisi kielen käyttöä. Kurssit antoivat minulle varmuutta taas kielenkäyttöön aivan eri tavoin. 

Asuntomme alkaa käydä meille pieneksi, mutta voimme asua tässä vielä ensi kevääseen. Tämän jälkeen vuokrasopimus tulisi uusia vuokranvälitysfirmassa maksaen sinne noin 800 euroa välityspalkkiota. Eli ennen toukokuuta olisi todellakin tehtävä päätöksiä, missä haluamme asua ja kuinka pitkään. Vuokrasopimuksemme mukaisesti olemme jatkaneet vuokrasopimusta suoraan isännän kanssa nyt vuoden vaihteeseen, samoin lapsemme koulun. Kunhan saamme mieheni koulusta todistuksen edelleen jatkuvista opinnoista, osaamme taas suunnitella elämäämme täällä hetken eteenpäin. Täällä kun asioilla on tapana järjestyä, vaikka sitten viime tingassa. 

Itse toivon jo hiljalleen pääseväni sisustamaan omaa kotia ilman toisten huonekaluja. Haluan oman sängyn, oman ruokapöydän, omat vaatekaapit. Nyt suurin osa huonekaluista on tullut vuokrasopimuksen mukana ja ovat antiikkisia. En tykkää. Kotimme ei ole minun näköinen ja tämä asia on alkanut häiritsemään minua. Seuraavassa asunnossa saa kyllä olla mielellään vessa ja keittiö, mitkä myöskään ei aina kuulu Italiassa asuntoon, mutta irtohuonekalut tulen hankkimaan itse.

 

Kaikkiaan olemme edelleen sopivasti onnellisia tähän hetkeen, vaikka stressaavaahan tämä edelleen onkin. Mutta ilman stressiä, kaikki olisi tympeän tasaista eikä pienistä iloista osaisi nauttia! Joten hyvää neljättä vuosipäivää meille Italiassa!

*** *** *** ***

Päivittelen myös pienempiä juttuja sekä Instagramissa että Facebookissa, joten rohkeasti klikkaa linkkiä; tykkää ja seuraa! Löydät muun muassa paljon pieniä extrapostauksia! Lukemisen iloa!